Oivallus epämukavuudesta

Viime aikojen isoin ahaa-elämykseni on liittynyt epämukavuuden arvoon. Strategiaprosessissa mikään ei ole tärkeämpää kuin epämukavat keskustelut, sillä ne ovat usein merkki siitä, että puhutaan juuri niistä asioista, jotka ovat kaikkein kriittisimpiä ratkaista ja jakavat mielipiteitä kaikkein eniten. Valintojen tekeminen ylipäätään on epämukavaa. Liian usein päädytään "priorisoimaan", mutta ei valitsemaan. Todellinen valitseminen tarkoittaa aina luopumista jostain muusta. Ja se aiheuttaa tuskaa. Se on kuitenkin myös välttämätöntä, jotta voidaan uudistua ja kasvaa. Olemmekin Norenilla sitä mieltä, että jos me jossain haluamme olla hyviä, se on epämukavien keskustelujen mahdollistamisessa. Olemme myös tajunneet, että asiakkaita on reilua varoittaa etukäteen siitä, että meidän tavoitteenamme on mennä näitä kohti. Viime keväällä kohtasimme myös poikkeuksellisen virkistävän näkökulman, jossa asiakas itse kertoi arvioivansa työmme onnistumista sen perusteella, kuinka epämukavia tunteita se herättää. Nykyarjessa lukemaan pysähtyminen on itsessään hieman epämukava kokemus, mutta väitämme Norenin uuden uutiskirjeen olevan sen väärti.

Tämä on Norenin uutiskirje, jossa tarjoilemme uutisten lisäksi parhaat palat siitä, mitä olemme viime aikoina ajatelleet. Jollet halua uutiskirjettä, voit peruuttaa sen tästä:

Tässä kirjeessä:

• Uutiset

• Haastattelussa: Hannu Krook, S-ryhmä

• Menneet tapahtumat: EPIC Conference 2025 Helsinki

• Essee: Muistatteko, kun vielä ajattelimme?

Kuinka S-ryhmä kehysti strategiansa uudelleen Harvardissa?

Kun S-ryhmä vei 50 ylimmän tasonsa johtajaa Harvardiin puolivälissä strategiatyötään, tavoitteena ei ollut uusi strategia vaan syvempi yhteinen ymmärrys sen takana vaikuttavista syistä ja kontekstista. Norenin Jaakko Luomaranta haastatteli aiheesta S-ryhmän toimitusjohtaja Hannu Krookia.

Haastattelussa Krook nosti esiin neljä oppia Harvardin matkalta:

1. Keskittykää siihen, mikä todella merkitsee.
Suunta syntyy siitä, että maailma nähdään saman linssin läpi. Yhteinen kieli on tärkeämpi kuin täydelliset tavoitteet.

2. Valmistautuminen on viesti painoarvosta.
Kuukausien yhteinen valmistautuminen, eli 21 tapaustutkimuksen lukeminen ja säännölliset keskustelut, rakensi sitoutumista ja omistajuutta jo kauan ennen Harvardin ohjelman alkua.

3. Valitkaa ympäristö, joka haastaa ajattelua.
Ajattelu terävöityy, kun se altistetaan kriittiselle ja vaativalle keskustelulle. Harvardin kunnianhimoa nostava konteksti pakotti osallistujat perustelemaan ajattelunsa selkeästi ja itsevarmasti.

4. Luokaa tila epämukaville totuuksille.
Kun johtaja näyttää nöyryyttä, muut uskaltavat puhua. Avoimuuden kulttuuri muuttaa keskustelut kohteliaasta konsensuksesta rakentavaksi kitkaksi. S-ryhmän kokemus muistuttaa, että strategiaa ei parhaimmillaan kirjoitetaan, vaan se eletään. Ja kuten kaikki elävä, se vahvistuu kitkan kautta.

Lue koko haastattelu täältä: www.noren.fi/blog/jaettu-konteksti-ja-epamukavat-totuudet-s-ryhma

Kansainvälinen soveltavan etnografian konfrerenssi EPIC People järjestettiin ensimmäistä kertaa Suomessa syyskuussa. Noren oli osa paikallista järjestäjätiimiä ja vastasi mm. karaokesta.

Konferenssista mielemme jäi erityisesti:

1. Etnografia inhimillisen oivaltamisen mahdollistajana. Kun tutkimus ja analyysi automatisoituvat entistä enemmän, ihmisen ja ihmisten tekemän tutkimuksen rooli yhteisen ymmärryksen synnyttäjänä tulee korostumaan. Tekoäly voi auttaa meitä ajattelemaan suuremmin ja nopeammin, mutta etnografia auttaa hidastamaan, tuo meidät lähemmäksi todellista elettyä elämää ja synnyttää syvempää ymmärrystä myös orastavista muutoksista.

2. Näkökulman vaihtamisen voima. Oulun yliopiston biodiversiteettikasvatuksen professori Pauliina Rautio haastoi huomaamaan, kuinka helposti kehystämme koko maailman ihmisen näkökulmasta. Se on kuitenkin vain yksi miljoonista, ja meidän tulisi opetella katsomaan myös muiden elollisten silmin. Rautio sai yleisön kyyneliin kertoessaan kärpäsentoukista ja kyyhkysistä, ja siitä, miten lajien väliset kohtaamiset voivat avata uusia tapoja ymmärtää. Tämä toi mieleemme myös edesmenneen Jane Goodallin havainnot elämästä, jota emme huomaa ympärillämme. Nyt jos koskaan ihmiskunnan arvioida näkökulmansa uudestaan ja myös oppia muilta lajeilta.

3. Eurooppalainen tekoäly. Aalto-yliopiston työelämäprofessori ja Silo AI:n toimitusjohtaja ja perustaja Peter Sarlin muistutti, että Euroopan on rakennettava tekoälyä, joka heijastaa omia arvojamme, kulttuuriamme ja kieliämme, ei vain taloudellisia tai teknologisia tavoitteita. Arvoihin nojaava teknologia voi olla tulevaisuudessa Euroopan tärkein kilpailuetu.

Unohtamisen sietämätön keveys

Seisot kadulla, hämmästyneenä. Yhtäkkiä et tiedä miten päädyit tähän. Kaikki on jotenkin sumuista, ihan kuin olisit nukkunut. Sitten muistat, että olit menossa johonkin! Mutta miten? Tässä kohtaa tunnet paniikin ensimmäisen aallon, se nostaa ihokarvasi pystyyn. Miten sitä mentiinkään paikkoihin? Mieleesi ei tule mitään. Miten ihminen ei voi muistaa sellaista asiaa? Tunnet olosi alastomaksi, tyhjäksi. Mietit, oletko saanut jonkinlaisen kohtauksen? Sormesi hapuilevat taskujasi, etsivät vastausta. Etsivät jotain, joka kertoisi sinulle vastauksen. Ilman sitä et tiedä, mistä lähtisit liikkeelle. Ennen tiesit. Ennen menit paikkoihin, menit vaikka mihin. Se oli ihan helppoa. Ja silloinkin, kun se ei ollut helppoa, se oli mahdollista. Muistat menneesi moniin paikkoihin, vaikeasti saavutettaviin, äärimmäisiin paikkoihin, ja menit sinne aivan itse. Ilman puhelinta, ilman karttaa, ilman ääntä, joka kertoo sinulle, mihin mennä. Katsoit maamerkkejä, muistelit, päättelit, pysäytit ihmisiä, kysyit. Tai jotain. Lähdit liikkeelle jostain ja sitten alkoi tapahtua. Ei siitä ole kaukaan, kun sinulla oli ideoita. Tiesit, mihin halusit mennä, ja sitten järkeilit miten sinne pääsee. 

Kysyt itseltäsi, miten olet tullut tähän? Mitä tapahtui?

Muutama vuosi sitten muistan olleeni huolissani nuorista. Muistan pohtineeni, kuinka moni elämän perustaito jää oppimatta, kun yhteiskunta muotoillaan entistä “sujuvammaksi” ja yhteys siihen mahdollistuu täysin puhelimen avulla. Kyse ei ole ainoastaan taidoista, paasasin, vaan niiden fyysisestä ja psykologisesta perustasta. Kyvystä selvitä yllättävistä haasteita, vaihtaa taktiikkaa, kysyä apua toisilta ihmisiltä, jopa sellaisilta, joita emme tunne, joista emme pidä tai jotka eivät toimi kuten me. Kitkattomaksi muotoillussa maailmassa liu’umme kyllä sujuvasti eteenpäin, mutta olemmeko todella hallinnassa? Vai muuttuuko maailma niin liukkaaksi, ettemme lopulta pysty tarttumaan enää mihinkään? Surkastuvatko sormemme liukumäessä? Ja jos vielä onnistumme pysähtymään, tai jokin katastrofi pysäyttää meidät, osaammeko enää kiivetä alas? Vai olemmeko unohtaneet?

Nykyään olen huolissani meistä kaikista. 

Oppitunti fysiikasta: nopeasti liikkuvat aivot vanhenevat hitaita nopeammin

Toisaalta, miksi täytyisi opettaa asioita tai taitoja, joita ei enää tarvitse? Kone tekee tarpeettomaksi ennennäkemätöntä vauhtia asioita, mihin ennen tarvittiin ihmistä tietämään ja taitamaan. Nyt täytyy osata jotain muuta. Täytyy osata käyttää konetta. Täytyy tulla yhdeksi sen kanssa. Siten voi olla pysäyttämätön, ja sitähän tässä ajassa on oltava. Ajassa, joka kiitää eteenpäin niin nopeasti, että me ihmiset vanhenemme sen kyydissä ennennäkemätöntä vauhtia. Paljon nopeammin kuin he, jotka seisovat laiturilla, eivätkä hypänneetkään junan kyytiin. Sillä niin toimii aika ja nopeus. 

Selatessani yhtenä aamuna Instagramia opin (lähteestä, jota en tietenkään millään tavalla tarkastanut, sillä sormeni olivat jo seuraavassa videossa, kun aivoni vasta rekisteröivät edellistä), että lyhyiden videoiden katsominen rappeuttaa aivoja paljon nopeammin ja peruuttamattomammin kuin alkoholi. Lasken nopeasti yhteen nuoruudessa juomani alkoholiannokset ja viime aikoina katsomani lyhyet videot, ja totean, että tilanne ei näytä hyvältä. Ei tosiaankaan. Alan miettiä, missähän vaiheessa varhainen dementia iskee. Onko siitä itse asiassa jo enteitä? Koen yhä useammin aivosumua, joka tuntuu samalta, kuin tämän kirjoituksen alussa kuvaamani hetki. Ja miksi en tuntisi? Eiväthän aivoni ole käytössä suurinta osaa ajasta, jolloin ei liene ihme, että ne ovat vähän pölähtäneet silloin, kun yhtäkkiä odotan niiltä jotain. Ja samalla ne ovat väsyneet, loputtoman väsyneet. Ja mikseivät olisi? Eiväthän ne saa hetken rauhaa loputtomilta keskeytyksiltä, ärsykkeiltä ja dopamiinipiikeiltä. 

Tekoäly on tunkeutunut tyhjälle paperilleni

Ajatelkaa nyt tätäkin esseetä. Avasin tyhjän dokumentin, sillä minulla oli tehtävä. Kirjoita AI:sta. Koko aamun olin tuntenut lähestyvää ahdistusta siitä, että en tiennyt mistä lähtisin liikkeelle. Minulla ei ollut ideaa. En ollut kuitenkaan kovinkaan huolissani, sillä olenhan ollut lukemattomia kertoja samassa tilanteessa ja joka kerran ideat ovat lopulta tulleet. Minun on täytynyt vain tuijottaa tyhjää paperia ja antaa mieleni käydä töihin. Kenties olen lukenut jotain inspiroituakseni, tai käynyt kävelyllä. Ennen kaikkea olen kuitenkin pysähtynyt ja kestänyt hiljaisuutta. Hiljaisuudessa olen etsinyt yhteyksiä, kunnes olen lopulta törmännyt johonkin kiinnostavaan. Johonkin mitä en ollut tullut aiemmin huomanneeksi, en ennen perusteellista pengontaa. 

Tällä kertaa lähes epäonnistun. Tämä on läheltä piti tilanne. Avaan koneen ja tunnen heti houkutusta avata Chat GPT. Olenhan oppinut, että nopeammin pääsee liikenteeseen, kun ensin vähän sparrailee sen kanssa. Siihenhän kaikkia kannustetaan. Miksi tehdä sama ajatustyö itse ja vähintään puolet hitaammin? Ei sillä tavalla ehditä tekemään voittoa osakkeenomistajille. Vastustan kiusausta, sillä olen yhä vakuuttuneempi, että pitkän tähtäimen strategiana on kestämätöntä antaa aivojen rappeutua. Eikä kyse ole vain yksilön aivoista. Alan järkeillä, että jos julkaisen Chat GPT:n kirjoittaman tekstin, ja laitan sen internettiin, päätyy se seuraavan kerran opiskelemaan omaa tekstiään. Ennen pitkää se toistaa itseään ja kukaan ei enää ajattele, eikä ideoi. Ei todella. Me unohdamme.

Seuraava koitos syntyy kuitenkin heti kun avaan tyhjän dokumentin. Se ei ole enää tyhjä. Siinä on valmiita vaihtoehtoja. “Generate document”, tekoäly tarjoaa, vaikka ei edes tiedä mistä dokumentista on kyse. Se on liian kehittynyt antaakseen sen estää. Vastustan kiusausta jo toisen kerran, vaikka houkutus on suuri. Alan kirjoittamaan. Pienet rattaat aivokuorella käynnistyvät. Harmaat solut tuntevat mielihyvää. Ne rauhoittuvat samalla, kun ne ponnistelevat. Olen keskittynyt, vihdoin. Kerrankin. Miten ihanalta se tuntuukaan! Ensimmäinen kappale on valmis ja pysähdyn hetkeksi miettimään, mihin jatkan seuraavaksi. Vaihtoehtoja on monia, kaikki kutkuttavia, ajattelemisen arvoisia. Mutta minulle ei anneta aikaa. Dokumentti puhuu taas. “Help me write?” se ehdottaa, nyt vetoavasti, varmana siitä, että en selviä yksin. Se säälii yritystäni kilpailla sen kanssa, pyristellä vastaan. Se haluaa auttaa, sitähän varten se on olemassa. 

Tulevaisuudessa vain onnekkaat ajattelevat

En ole enää niinkään huolissani nuorista. Viime vuoden aikana olen haastatellut heistä monia, ja heitä kaikkia yhdistää ymmärrys teknologian haittapuolista. Se ei tarkoita teknologiavastaisuutta. Se tarkoittaa kriittisyyttä ja aktiivista pyrkimystä hallita suhdetta teknologiaan niin, että sen haitat eivät ylittäisi hyötyjä. He puhuvat keskittymiskyvystä, tahdonvoimasta, ja sosiaalisista suhteista. He puhuvat vastarinnasta, joka ei ole helppoa, kun teknologia tarjoaa itseään ratkaisuna jokaiseen tylsään hetkeen, ja on ujutettu kaikkialle. Jopa tiloihin, joihin nuoret eivät sitä olisi itse kaivanneet, kuten kouluihin tai museoihin. Nuoret kohdistavat osoittavat kritiikkinsä teknologian sijasta yhteiskuntaan ja aikuisiin, jotka eivät myönnä, että heillä itsellään on ongelma. 

Teknologiaan nojaaminen vaikuttaa hyvältä ratkaisulta, lyhyellä tähtäimellä. Kannattaisiko meidän kuitenkin pohtia, milloin teemme itsellemme karhunpalveluksen, ja muistella mitä oikeastaan halusimme. Vapauttaa aikaa ajattelulle? Tehdä maailmasta turvallisemman? Tasa-arvoisemman? Tai kenties vain olla kilpailukykyisempiä?

ChatGPT:tä on vaikea saada kertomaan kovin täsmällisesti, mikä kaikki voi mennä vikaan jos ulkoistamme oman ajattelumme koneille ja annamme sen siten surkastua kuin muinaisen umpilisäkkeen. Hyvin promptaamalla se kuitenkin kertoo (niin halutessasi vetävän tarinan muodossa) kuinka pikkuhiljaa päätöksenteko lipuu koneille ja ihminen menettää hallinnan. Emme huomaa enää virheitä tekemissämme ohjelmissa, sillä olemme ottaneet oikoteitä liian pitkään. Emme muista, miten teimmekään sitä, mitä kerran teimme. Tämä ei kuitenkaan ole välttämätöntä. Eikä syy ei ole teknologiassa, joka oikeastaan osoittaa meille, miten mullistavia asioita voimmekaan saada aikaan, kun harjoitamme ajatteluamme. Kyse on ihmisistä, ideoista ja vallasta. Kuka osaa ja uskaltaa olla kriittinen sen suhteen, miten teknologiaa käytämme? Kuka todella hyötyy siitä, että käytämme sitä? Kuka on siinä asemassa, että voi saada teknologian hyödyt kärsimättä haittoja?

Kuka on vielä tulevaisuudessa niin etuoikeutettu, että saa ja osaa ajatella itse?