Muistatteko, kun vielä ajattelimme?
Iida Korpiniityn essee haastaa tekoälyn aikakaudella pohtimaan, mitä menetämme, jos emme enää pysähdy ajattelemaan itse. Voiko hitaudesta ja ponnistelusta syntyä kilpailuetua?
Unohtamisen sietämätön keveys
Seisot kadulla, hämmästyneenä. Yhtäkkiä et tiedä miten päädyit tähän. Kaikki on jotenkin sumuista, ihan kuin olisit nukkunut. Sitten muistat, että olit menossa johonkin! Mutta miten? Tässä kohtaa tunnet paniikin ensimmäisen aallon, se nostaa ihokarvasi pystyyn. Miten sitä mentiinkään paikkoihin? Mieleesi ei tule mitään. Miten ihminen ei voi muistaa sellaista asiaa? Tunnet olosi alastomaksi, tyhjäksi. Mietit, oletko saanut jonkinlaisen kohtauksen? Sormesi hapuilevat taskujasi, etsivät vastausta. Etsivät jotain, joka kertoisi sinulle vastauksen. Ilman sitä et tiedä, mistä lähtisit liikkeelle. Ennen tiesit. Ennen menit paikkoihin, menit vaikka mihin. Se oli ihan helppoa. Ja silloinkin, kun se ei ollut helppoa, se oli mahdollista. Muistat menneesi moniin paikkoihin, vaikeasti saavutettaviin, äärimmäisiin paikkoihin, ja menit sinne aivan itse. Ilman puhelinta, ilman karttaa, ilman ääntä, joka kertoo sinulle, mihin mennä. Katsoit maamerkkejä, muistelit, päättelit, pysäytit ihmisiä, kysyit. Tai jotain. Lähdit liikkeelle jostain ja sitten alkoi tapahtua. Ei siitä ole kaukaan, kun sinulla oli ideoita. Tiesit, mihin halusit mennä, ja sitten järkeilit miten sinne pääsee.
Kysyt itseltäsi, miten olet tullut tähän? Mitä tapahtui?
Muutama vuosi sitten muistan olleeni huolissani nuorista. Muistan pohtineeni, kuinka moni elämän perustaito jää oppimatta, kun yhteiskunta muotoillaan entistä “sujuvammaksi” ja yhteys siihen mahdollistuu täysin puhelimen avulla. Kyse ei ole ainoastaan taidoista, paasasin, vaan niiden fyysisestä ja psykologisesta perustasta. Kyvystä selvitä yllättävistä haasteita, vaihtaa taktiikkaa, kysyä apua toisilta ihmisiltä, jopa sellaisilta, joita emme tunne, joista emme pidä tai jotka eivät toimi kuten me. Kitkattomaksi muotoillussa maailmassa liu’umme kyllä sujuvasti eteenpäin, mutta olemmeko todella hallinnassa? Vai muuttuuko maailma niin liukkaaksi, ettemme lopulta pysty tarttumaan enää mihinkään? Surkastuvatko sormemme liukumäessä? Ja jos vielä onnistumme pysähtymään, tai jokin katastrofi pysäyttää meidät, osaammeko enää kiivetä alas? Vai olemmeko unohtaneet?
Nykyään olen huolissani meistä kaikista.
Oppitunti fysiikasta: nopeasti liikkuvat aivot vanhenevat hitaita nopeammin
Toisaalta, miksi täytyisi opettaa asioita tai taitoja, joita ei enää tarvitse? Kone tekee tarpeettomaksi ennennäkemätöntä vauhtia asioita, mihin ennen tarvittiin ihmistä tietämään ja taitamaan. Nyt täytyy osata jotain muuta. Täytyy osata käyttää konetta. Täytyy tulla yhdeksi sen kanssa. Siten voi olla pysäyttämätön, ja sitähän tässä ajassa on oltava. Ajassa, joka kiitää eteenpäin niin nopeasti, että me ihmiset vanhenemme sen kyydissä ennennäkemätöntä vauhtia. Paljon nopeammin kuin he, jotka seisovat laiturilla, eivätkä hypänneetkään junan kyytiin. Sillä niin toimii aika ja nopeus.
Selatessani yhtenä aamuna Instagramia opin (lähteestä, jota en tietenkään millään tavalla tarkastanut, sillä sormeni olivat jo seuraavassa videossa, kun aivoni vasta rekisteröivät edellistä), että lyhyiden videoiden katsominen rappeuttaa aivoja paljon nopeammin ja peruuttamattomammin kuin alkoholi. Lasken nopeasti yhteen nuoruudessa juomani alkoholiannokset ja viime aikoina katsomani lyhyet videot, ja totean, että tilanne ei näytä hyvältä. Ei tosiaankaan. Alan miettiä, missähän vaiheessa varhainen dementia iskee. Onko siitä itse asiassa jo enteitä? Koen yhä useammin aivosumua, joka tuntuu samalta, kuin tämän kirjoituksen alussa kuvaamani hetki. Ja miksi en tuntisi? Eiväthän aivoni ole käytössä suurinta osaa ajasta, jolloin ei liene ihme, että ne ovat vähän pölähtäneet silloin, kun yhtäkkiä odotan niiltä jotain. Ja samalla ne ovat väsyneet, loputtoman väsyneet. Ja mikseivät olisi? Eiväthän ne saa hetken rauhaa loputtomilta keskeytyksiltä, ärsykkeiltä ja dopamiinipiikeiltä.
Tekoäly on tunkeutunut tyhjälle paperilleni
Ajatelkaa nyt tätäkin esseetä. Avasin tyhjän dokumentin, sillä minulla oli tehtävä. Kirjoita AI:sta. Koko aamun olin tuntenut lähestyvää ahdistusta siitä, että en tiennyt mistä lähtisin liikkeelle. Minulla ei ollut ideaa. En ollut kuitenkaan kovinkaan huolissani, sillä olenhan ollut lukemattomia kertoja samassa tilanteessa ja joka kerran ideat ovat lopulta tulleet. Minun on täytynyt vain tuijottaa tyhjää paperia ja antaa mieleni käydä töihin. Kenties olen lukenut jotain inspiroituakseni, tai käynyt kävelyllä. Ennen kaikkea olen kuitenkin pysähtynyt ja kestänyt hiljaisuutta. Hiljaisuudessa olen etsinyt yhteyksiä, kunnes olen lopulta törmännyt johonkin kiinnostavaan. Johonkin mitä en ollut tullut aiemmin huomanneeksi, en ennen perusteellista pengontaa.
Tällä kertaa lähes epäonnistun. Tämä on läheltä piti tilanne. Avaan koneen ja tunnen heti houkutusta avata Chat GPT. Olenhan oppinut, että nopeammin pääsee liikenteeseen, kun ensin vähän sparrailee sen kanssa. Siihenhän kaikkia kannustetaan. Miksi tehdä sama ajatustyö itse ja vähintään puolet hitaammin? Ei sillä tavalla ehditä tekemään voittoa osakkeenomistajille. Vastustan kiusausta, sillä olen yhä vakuuttuneempi, että pitkän tähtäimen strategiana on kestämätöntä antaa aivojen rappeutua. Eikä kyse ole vain yksilön aivoista. Alan järkeillä, että jos julkaisen Chat GPT:n kirjoittaman tekstin, ja laitan sen internettiin, päätyy se seuraavan kerran opiskelemaan omaa tekstiään. Ennen pitkää se toistaa itseään ja kukaan ei enää ajattele, eikä ideoi. Ei todella. Me unohdamme.
Seuraava koitos syntyy kuitenkin heti kun avaan tyhjän dokumentin. Se ei ole enää tyhjä. Siinä on valmiita vaihtoehtoja. “Generate document”, tekoäly tarjoaa, vaikka ei edes tiedä mistä dokumentista on kyse. Se on liian kehittynyt antaakseen sen estää. Vastustan kiusausta jo toisen kerran, vaikka houkutus on suuri. Alan kirjoittamaan. Pienet rattaat aivokuorella käynnistyvät. Harmaat solut tuntevat mielihyvää. Ne rauhoittuvat samalla, kun ne ponnistelevat. Olen keskittynyt, vihdoin. Kerrankin. Miten ihanalta se tuntuukaan! Ensimmäinen kappale on valmis ja pysähdyn hetkeksi miettimään, mihin jatkan seuraavaksi. Vaihtoehtoja on monia, kaikki kutkuttavia, ajattelemisen arvoisia. Mutta minulle ei anneta aikaa. Dokumentti puhuu taas. “Help me write?” se ehdottaa, nyt vetoavasti, varmana siitä, että en selviä yksin. Se säälii yritystäni kilpailla sen kanssa, pyristellä vastaan. Se haluaa auttaa, sitähän varten se on olemassa.
Tulevaisuudessa vain onnekkaat ajattelevat
En ole enää niinkään huolissani nuorista. Viime vuoden aikana olen haastatellut heistä monia, ja heitä kaikkia yhdistää ymmärrys teknologian haittapuolista. Se ei tarkoita teknologiavastaisuutta. Se tarkoittaa kriittisyyttä ja aktiivista pyrkimystä hallita suhdetta teknologiaan niin, että sen haitat eivät ylittäisi hyötyjä. He puhuvat keskittymiskyvystä, tahdonvoimasta, ja sosiaalisista suhteista. He puhuvat vastarinnasta, joka ei ole helppoa, kun teknologia tarjoaa itseään ratkaisuna jokaiseen tylsään hetkeen, ja on ujutettu kaikkialle. Jopa tiloihin, joihin nuoret eivät sitä olisi itse kaivanneet, kuten kouluihin tai museoihin. Nuoret kohdistavat osoittavat kritiikkinsä teknologian sijasta yhteiskuntaan ja aikuisiin, jotka eivät myönnä, että heillä itsellään on ongelma.
Teknologiaan nojaaminen vaikuttaa hyvältä ratkaisulta, lyhyellä tähtäimellä. Kannattaisiko meidän kuitenkin pohtia, milloin teemme itsellemme karhunpalveluksen, ja muistella mitä oikeastaan halusimme. Vapauttaa aikaa ajattelulle? Tehdä maailmasta turvallisemman? Tasa-arvoisemman? Tai kenties vain olla kilpailukykyisempiä?
ChatGPT:tä on vaikea saada kertomaan kovin täsmällisesti, mikä kaikki voi mennä vikaan jos ulkoistamme oman ajattelumme koneille ja annamme sen siten surkastua kuin muinaisen umpilisäkkeen. Hyvin promptaamalla se kuitenkin kertoo (niin halutessasi vetävän tarinan muodossa) kuinka pikkuhiljaa päätöksenteko lipuu koneille ja ihminen menettää hallinnan. Emme huomaa enää virheitä tekemissämme ohjelmissa, sillä olemme ottaneet oikoteitä liian pitkään. Emme muista, miten teimmekään sitä, mitä kerran teimme. Tämä ei kuitenkaan ole välttämätöntä. Eikä syy ei ole teknologiassa, joka oikeastaan osoittaa meille, miten mullistavia asioita voimmekaan saada aikaan, kun harjoitamme ajatteluamme. Kyse on ihmisistä, ideoista ja vallasta. Kuka osaa ja uskaltaa olla kriittinen sen suhteen, miten teknologiaa käytämme? Kuka todella hyötyy siitä, että käytämme sitä? Kuka on siinä asemassa, että voi saada teknologian hyödyt kärsimättä haittoja?
Kuka on vielä tulevaisuudessa niin etuoikeutettu, että saa ja osaa ajatella itse?
